mä oon aina ollu tosi teatraalinen ja dramatisoinu asioita. pienenä ku me muutettiin toiseen paikkaan, keinuin joka päivä yksin taloyhtiön keinuilla, laulelin ja odotin että joku toinen lapsi tulee puhumaan mulle. aivan niinku leffoissa. niin ei tietenkään missään vaiheessa tapahtunu, mutta sain kuitenkin niitä kavereita. vähän eri tavalla vaan. rakastin tarinoita elokuvissa ja kirjoissa. alle kouluikäsenä aloin jo tuottaa omaa tekstiä. 

mä oon vieläkin ihan omissa maailmoissani. odotan vaan että jotain semmosta tapahtuis yhtäkkiä, joka muuttais mun maailman. myös suhteissa mulla on ollu tapana -hieman- vääristellä asioita ja saada aikaan trafiikkia.. ainakin oon saanu huomiota. luulempa että aikoinaan just ne on pilannu mun suhteita. liika seikkailunhaluisuus vaan tuhoaa kaiken, mikä ollaan saatu pystytettyä.

kun ruvetaan suhteeseen, kaikki on ku jostain kirjasta tai elokuvasta. jotenki niin maaginen fiilis. myöhemmin toisen huomioiminen muuttuu erilaiseks ja kaikesta tulee niin arkista. kun se alkuihastus hälvenee, tarvitaan jotain, millä siihen saadaan taas hohtoa. mulla ne on vaan aina menny överiks.. sitä mä pelkään. mä en halua alottaa uutta suhdetta, koska tiedän että teen aina jotain ylimäärästä, joka on väärää toista kohtaan. ehkä myös sen vuoks ikävöin sen saman vanhan perään, koska se tuntee mut. se tietää mun tunteet ja aistimukset läpikotasin. se on tottunu niihin.